sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Mitä tapahtuu 17 päivässä?

Hernepensaat ovat tyytyväisenä nauttineet syyssateista 17 päivää. Postauksia ei ole herunut mutta kulisseissa silti elämä on virrannut totuttuun tapaan. Ja mitä kaikkea nämä 17 päivää pitävätkään sisällään. Sortumisia kirjakaupan hyllykköjen välissä, uppoutumista printtien loputtomiis syövereihin, sukelluksia ja taas uusia sukelluksia ja ihastumisia.

Ihanaista vanhaa työvaloa on soviteltu suureen saliin vanhan Koulukaluston pöydän ääreen ja on haaveiltu öljyvaloista. Suunnitteilla on siis kierros Tammisaaren vanhantavaran kauppoihin ja kiikarissa öljyvalon pehmoinen valo. Olen koko ikäni halunnut talon jossa selviytyy vaikka kuukauden sähkökatkoksesta. En tiedä mistä moinen juontaa. ehkäpä jälleen kerran lapsuudesta. Lapsuudenkotini oli kuin suoraan Kattilakosken arjesta. Kuiva ainekaapit pullottivat mitä ihmeellisimpiä jauhoja, ryynejä, kuivamuonia. Meillä oli kriisitilanteen varalta suunnitelma ja kuukauden varanto ruokaa aina - eikä ilmassa ollut mitään kriisin tuntuakaan. Perin outoa, kerrassaan outoa, mutta olen koko ikäni myös narahtanut itselleni kiinni tuosta outoon kriisitilanteeseen ja omavaraisuuteen varautumisesta.

Olemme pesseet noin 25 koneellista pyykkiä, lakanoita, vaatteita, kangaspöytäliinoja ja ties mitä. Olemme myös silittäneet likimain 10 pöytäliinaa keittiön pöydälle. Pidämmehän aina kangasliinaa pöydällä vaikkei se selviydy edes yhdestä aamupalasta ehjin nahoin. Kangasliinoissa on jotenkin sellaista arjen luksusta.

Suuren salin ikkunat on pesty ja lasiliikkeestä saatu autokuormallinen ehjiä ikkunoita.

Vaaleanpunaiset salkoruusut ovat vihdoin ruvenneet kukkimaan.

Sade on hellinyt unikoiden viimeisiä kukintoja

Diesel automme tankkiin on hulautettu 26 litraa bensiiniä ja automme on hinattu korjaamolle. Ja olen oppinut tarkistamaan tankkiin työnnettävän letkun värin 160€ korjauslaskun jälkeen. Ainakin toistaiseksi.

Viimeiset pörriäiset surraavat unikoissa. Eikä kukaan ole käynytkään viimeiseen kuukauteen potagerissa muuta kuin hakemassa muutamia perunoita ja porkkanoita ruokatarpeiksi.

Olemme siivonneet kanalan ja Viktoriuksen nurkat ja polttaneet nuotiota kaksi päivää putkeen. Savuna on haihtunut ilmojen teille ties mitä ryöjää ja paikat ovat pikkuhiljaa siistiytymässä.

Rottien myrkytyspuuhteemme olikin jäykistänyt pihaoravapoloisemme kovin kankeaksi ja jouduimme varmistamaan, ettei enempää oraviamme katoa maisemista.

Jos kukkapenkkiin kyykistyy ihan maahan ja katsoo ylöspäin niin näyttää tällaiselta.

Emme osanneetkaan valmistaa latva-artisokkiamme vaan kannoimme kukinnot portaille ja kukat ovat kukkineet savipallojen päällä jo toista viikkoa.

Olemme syöneet luumuja varmaan 20 litraa ja vielä niitä on jäljellä rutkasti. Ja pakastimet ovat pullollaan sieniä. Keltasieniä, suppilovahveroita ja mustia torvisieniä kävimme viimeksi kolmisen tuntia sitten poimimassa ämpärillisen. Olemme siis syyspuuhissa. Ja kaiken kukkuraksi postauksen päivä valehtelee - koska 12.9 yritin postata, mutta jokin muu vei mennessään =)

maanantai 6. syyskuuta 2010

Ihmeellisiä leipomuksia ja pikkuisen puusavottaa

Olen aina inhonnut leipomista - ihan niin kauan kuin muistan. Isälläni oli herkkukeittiö viisitoista vutta ja toistaiseksi se on ollut ainut työpaikka, josta on annettu ymmärtää, että jokin muu sopeisi paremmin. Olen keittiössä hutilo, en malta lukea ohjeita loppuun, en mittaa tykötarpeita oikein ja sitten kun kaikki on näennäisesti kunnossa unohdun johonkin kolmanteen työnalla olevaan projektiin ja sitten havahdun piipittävään palohälyyttimeen ja mustaan sauhuun. Olen jopa onnistunut sytyttämään korvapuustin liekkeihin. Aiemmin työpaikkani sijaitsi toisessa kiinteistössä ja päivän taittuessa iltapäivän puolelle makean himo oli niin suunnaton, että kaivoin pakkasesta toisten puolivalmiit korvapuustit ja kokemattomana mikroaaltouunin käyttäjänä (meillä ei näet ole koskaan ollut mikroa) ajattelin paistaa pullan mikrossa. Käänsin tehot täysille ja lähdin puuhastelemaan tyytyväisenä jotakin talon toiseen päähän, kunnes toimistosihteerimme säntäsi hädissään pitkin käytäviä hihkuen palosta. Yläkerta oli sinisenmustaa hauhua tulvillaan ja korvapuustini oli kauniin kellanruskeana mikrossa, mutta sen keskellä oli hiiltymä, jossa lepatti pienoinen liekki.

Mutta nyt on tapahtunut jokin ihmeellinen muutos. Taikina poikineen on vilahdellut käsiemme lävitse viime aikoina ja viimeisimpänä valmistui neljä maittavaa piimälimppua, joiden taikina kohosi niin suureksi, että lopulta se päätyi 10l ämpäriin.

Taikinaa kohotettiin ruhtinaalliset 5 tuntia ja sitten pyöräyteltiin neljä limppua, kohotettiin, pisteltiin haarukalla, paistettiin, otettiin uunista ja valeltiin siirappivedellä ja taas paistettiin. Ote ei herpaantunut ja herkkupalat valmistuivat.

Kuin valmistuivatkin.

Tänään posti oli tuonut yllätyksen. Puutarhassa ei juuri ole tapahtunut mitään kuukauteen, mutta silti on vimmasyttynyt jo seuraavaan kauteen. Haaveet pyörivät, välillä puurretaan puusavotan kimpussa ja jälleen haaveillaan. Sitäpaitsi tuollainen tallissa pilkoittava menopeli olisi myös aikalailla mukavan oloinen.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Nuorimmaisen koholetut ja keltaiset aarteet

Aivan ensimmäiseksi pitää kiittää hurjaa tsemppijoukkuetta - olette olleet kovin myötämielisiä lehtikokeilujamme kohtaan ja moni on jo ilmoittanut odottelevansa seuraavaa. Noh - jahka pääsemme selvyyteen mistä kannattaisi seuraava numero laatia - puutarhasta, muista tontilla olevista rakennuksista, muutostöistä tai tai, tai. On niin monta, joista voisi aloittaa. Mutta erityskiitokset kuuluvat Meijerin emännälle, Lumikolle, joka on vaihtanut kaupungin rytmin maalaiselämän ihanuuksiin, Lumikolle, joka elää unelmaansa ja uskoo pieniin ihmeisiin. Tähän voisin vielä liittää kirsikaksi kakun päälle erään värssyn sanat:

" oi sorsilelee oi seeramalee on viisas ken ymmärtää"

Plakaatin kylkiäisinä pitää hitusen avautua. Nyt moni teistä huokaa - joko taas. Olenhan paljastanut melkein kaiken. No en kuitenkaan puoliakaan. Ensinnäkin piti valita jokin erityisen rakas kuva ja perustella valinta. Jo ajatuskin merkityksellisen kuvan valinnasta sai hien pintaan ja pään pyörälle. Elän niin työkseni kuin vapaa-ajallani tuhansien ja taas tuhansien ihanien, ihastuttavien, vapisuttavien, järisyttävien ja ties minkämoisten mielen sopukoihin painuvien kuvien aallokossa. Jos kuvia olisi pitänyt valita 100kpl tehtävä olisi ollut huomattavasti helpompi, mutta yksi kuva jota rakastan. Hmmm. Oikeastaan en erityisemmin rakasta valitsemaani kuvaa, mutta valintakriteriksi nostin kuvan herättämien muistojen määrän. Sanna Annukkaa, Klaus Haapaniemeä ja Paola Suhosta yhdistää yksi yhteinen nimittäjä. Nämä kolme saavat Tsekkiläiset piirretyt vilistämään mieleni sopukoissa. Kuljen väliin Rosvo Ruudolfin ja Ellin kanssa Mustassa metsässä ja muistan elävästi kuinka Ruudolf ampui linnun taivaalta ja miten se tipahti metsikköön ja miten Ruudolf päättäväisesti marssi Jicinin kaupunkia kohden. Toisinaan unohdun hetkeksi ihmettelemään Myyrän edesottamuksia ja kuulen liikenteen vilinän, ampiaisen surinan ja saan keon multaa naamalleni ;) Seuraavaksi muistan kuinka päiväkodissa nenääni kantautui huumaava erikeepperin tuoksu ja leikkasimme kilvan erivärisistä kartongeista lintuja, lintuja ja lintuja. Erilaisia lintuja, lintuja joille taiteltiin siivet kakkupaperista, lintuja jotka seisoivat haitaririvistössä ja lintuja joiden pyrstöt reijitettiin reijittäjällä. Tai sitten muistan kuinka saavuin koulusta ja mamma odotteli tuvan lämmössä vastapaistettujen lettujen ja pelikorttien kanssa. Siihen sitten istuttiin yhdessä ritisevän puuhellan lämpöön ja pelattiin marjapussia, ristiseiskaa ja pelattiin ja parannettiin maailmaa. Sanna Annukka tuo lapsuuden tähän ihan eteeni, aivan käsinkosketeltavan lähelle ja voin nähdä pätkiä elämästäni, haistaa, maistaa ja liikuttua kauniista muistoista.

Siksi keittiömme kelmeän keltaisessa valossa on Sanna Annukan kahvipurkki ja vanha lettupannukin aivan silmäyksen ulottuvissa.

Plakaatin kylkiäisinä oli myös muita sydämentykytysasioita. Mille sydämeni sykkiikään. No näin syksyisin ainakin olen heikkona keltsikoihin. Nuorimmainen oli ulkoiluttamassa rakasta Armastamme ja palasi reissultaan ilman takkia. Kun sitä siinä ihmeteltiin, että minne takki on kadonnut niin hän haki keittiön pöydältä pulluraisen nyytin, jonka sisältä paljastui ainakin 5l kirkkaan keltaisia sulokkaita. Oli kuulemma kesken retken tupsahtanut keskelle keltaista merta ja joutunut riisumaan takkinsa, jotta sai aarteet kotiin. Njam.

Rakastan myös ajatusta omavaraisuudesta. Leivoimme yhdessä - ahhh niin maukkaita kotitekoisia hampurilaisia. Omien kanojen munista vatkuloimme käden käänteessä suussa sulavan majoneesin, haimme navetan edustalta punaposkiset tomaatit, potagerista salaatin ja kurkut, eteisen jääkaapista omatekoiset suolakurkut ja paistoimme mehevät jauhelihapihvit. Kuudentoista hampurilaisen erä maksoi ruhtinaalliset kolme euroa ja nyt niitä on mutusteltu jo kaksi päivää. Toki lieveilmiönä saattaa olla äkillinen jenkkakahvojen turpoaminen ja housunvyötärö ahdistus =). Yhtä kaikki rakasta yhdessä tekemistä, naurua, iloa ja onnistumisen riemua.

Ohhoh - on niin hiilaripainotteista että. No herkuista en ole koskaan pihistänyt. Nuorimmainen tuli aamu kahdeksalta intoa puhkuen herättämään. Aamiainen on katettu - ylös sieltä. Teki mieli kääntää kylkeä ja antautua vielä niin suloisen unen vietäväksi, mutta minkäs teit. Taloomme on siunaantunut väliin niin yltiöpäistä tarmoa puhkuva nuorimmainen. Uni ei ollut enää riittänyt aamuauringon säteiden kutittaessa varpaita ja tarmonpesä oli heti tempaissut lettutaikinan tulille ja loihtinut leivinjauheella turvotetuista amerikkalaisista letuista hymyilevän naaman lautaselle. Banaaninlohkot olivat silmämunina, omenalohko nenänä ja vadelmahillolla höystetty puolikkaista letuista koostuva keko suuna. Höyryävä musta kahvi oli valmiiksi kaadettuna muumien rakkausmukiin ja imakan vaaleanpunaisella ananas servetillä olivat haarukka ja veitsi. Aamuherätys oli siis vastustamaton =)

Niin ja kirsikkaleivos plakaatin pitäisi jatkaa matkaa viidelle innostavalle, inspiroivalle bloggaajalle. Hmmm. Tilanne on kinkkinen, perin kinkkinen. Innostavat bloggaajat on listattu blogini sivubanneriin ja monella on leivosplakaatti jo kiertänytkin. Annankin sen Teille kaikille, ihanista postauksistanne.

torstai 2. syyskuuta 2010

Turha hullua on kieltää , kannustukseksi sen mieltää



Taannoin Inkivääri ja Irene heittivät ilmoille ajatuksen kirjasta ja tietysti yllytyshullun mielensopukoihin ajatus jäi muhimaan. Henrietta vuorostaa ihmetteli jokin aika sitten haamupäivityksiä, joita oli tupsahdellut useampiakin illan mittaan ja lopulta ilmottauduin itse kyseisten haamupäivitysten tekijäksi. Koko huusholli oli saanut kipinän ja puuhastelu oli alkanut, yöt ja päivät on porukalla väännetty ja etsitty sopivia palveluita ja nyt se sitten on tässä. Olkaa hyvä - ensimmäinen osa "lehdestä" Meidän kansakoulu.

Lähdemme itse tuuliseen syyssäähän myrkyttämään kanalan lieveilmiönä tulleita rottia. Sinisiä renkuloita pistellään lankunpätkiin nauloilla ja annetaan rottien herkutella - perin julmaa mutta tehokasta.

tiistai 31. elokuuta 2010

Suoranaista huhhailua ja pientä mittatiedettä

Tänään ollaan vihdoin ja viimein saatu otettua itseämme niskasta kiinni. Syystuulet puhaltavat, aamupakkaset ovat jo ovella ja meillä on ikkunoita rikki ties kuinka monta. Puuvajan yhdeksän rikkonaisen ruudun mitat saatiin visusti otettua ylös lasiliikettä varten. Työtapaturmia, ylisuuria lankkulasteja, huolimatonta tikanheittoa ja ties mitä kummaa on tapahtunut kolmen kesän aikana ja ruutu poikineen on helahtanut alas sijoiltaan. Huomenissa kiikutan listan tuttuun lasiliikkeeseen ja aioimme repareerata puuvajan vielä ennen talven tuloa. Samaan kuormaan lähtevät kolme ison salin ikkunaa, joista kahden pokasta pitää höylätä hitusen, jotta mahtuvat paikoilleen ja yksi säpäleinä oleva ikkuna. Olemme siis ikkunoiden suhteen melkoisia täystuhoja.

Ja ansaittua lehtienlukulököilyä. Keltaisen pönttöuunin posket ovat jo lämmenneet ja tuvassa vallitsee suloinen lämpö. Syksyn hehkuvat värit saavat sydämen pamppailemaan ja mieli vetää uusien sisustusjuttujen pariin.

Nuorimmainen on järjestellyt kirjahyllyään ja vaihtanut koiruuden kaulaan turkoosin silkkinauhan. Taitaa veri vetää myös sisustuspuuhien pariin ;)

Ja syksyn vastaanoton kunniaksi liitutauluunkin on ilmestynyt uusi fiilistelykuva. Rapaa, tuulta, kylmyyttä ja ruskaa on luvassa ja ihanainen tuulessa huojuva kirsikkapuu.

Lämpöisiä syysiltoja =) Teille kaikille

maanantai 30. elokuuta 2010

Hyvästit 746€/kk

Tänään on postauselämäni 590 postauksen vuoro ja jälleen on aika hypätä uusiin kokeiluihin, avata ovia ja olla kokekaniinina. Elämä on ihmeellistä, yllätyksellistä ja mukaansatempaavaa. Moni on kommentoinut matkan varrella kirjoituksiani, seurannut ahkeraan, jopa koukuttunut aika ajoin ihmeellisiin paljastuksiini, ajatuksiini ja mietteisiini. Todellisuudessa kouluarvosanoin mitattuna olen teistä kaikista surkein kirjoittaja. Nyt moni ajattelee mielessään, että miten niin. Mutta koululaitoksen tuon tasapäisyyden unelmien laitoksen mittareilla mitattuna olen napannut kahdet ehdot ja mistäs muustakaan kuin äidinkielestä. En ole taipunut tahtoon, en kumartanut kieliopin kauniita lainalaisuuksia, en ole kyennyt johdonmukaiseen ytimekkyyteen. Olen löperrellyt ja kuherrellut paheellisen murteen pauloissa, käyttänyt kieltä kuin suurta sivellintä, liuttanut sitä sanoista toiseen ja tunnelmista tuulispäihin. Olen ollut väliinpitämätön, piittaamaton ja uhmannut kaikkea oikeaoppisuutta. Mutta en ole koskaan lannistunut, vaikka todistuksesta toiseen komeilee kuutoksia, vitosia ja nelosia nimenomaan äidinkielen kohdalla. Sinnikkäästi olen uskonut itseeni ja noussut tuulispään vietäväksi ja uskonut sanan mahtiin sen voimaannuttavaan virtaan ja rakastunut kieleemme, yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt viidennensadanyhdeksänkymmenen postauksen aattona voin hymyillä leveästi ja todeta nauttivani kirjoittamisesta, lukemisesta, tarinoista huumaantumisesta ja todeta koululaitoksen rakastavan tasapäisyyden unelmaa, jossa ei ole ollut sijaa erilaisuudelle. Moni on miettinyt mikä olen ammatiltani, olen Kansakoulun johtajatar kuten Villinpihan Sanni aikoinaan minua nimitti, olen omien polkujen tallaaja, tyhjän nauraja kuten äitini minua nimittää, hulvaton heittäytyjä ja Pelle Peloton kummallisine kokeiluineen. Viimekädessä leipä kuitenkin tulee pöytään koululaitoksen syövereistä, ohjaamisesta, valmentamisersta, kannustamisesta, omille siivilleen tuuppaamisesta, unelmien hauduttamosta, uskosta ihmisiin, heidän haaveisiin, unelmiin ja vahvuuksiin. Olen opettaja, kansankynttilä, suurella sydämellä ja monesti melkoisissa liekeissä. Ammattini on sytyttää, sytyttää sydänten roihua ja paloa, mikä kantaa elämässä eteenpäin.

No nyt taas tuli liirumlaarumoitua vaikka miten, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli tehdä avaus uuteen välilehteen ruokailutottumuksissamme. Olemme siis aloittaneet, ottaneet härkää sarvista ja taistelu on alkanut. Heinäkuun ruokalaskumme oli mojovat 746€ , pyyhin hikeä pelkästä ajatuksesta. Olemme siis tukevoittaneet jenkkakahvojamme totta totisesti 746€. Huh huh. Vaikka luulen, että tämä on perusarkea monelle muullekin huushollille. Olemme tapojemme orjia, kuljemme päivästä toiseen samaa reittiä kaupan hyllyjen välissä napsien mitä ihmeellisempiä herkkuja korit pullollaan. Meillä motsarella, hyvin kypsyneet goudat, mureat kinkut, viikunahillot, aurinkokuivatut tomaatit, pestot, currytahnat, aprikoosit, persikat, paksut kermajäätelöt ja ties mitkä herkut saavat polvet notkumaan, kuolan vuotamaan ja tajunnan helmeilemään. Nyt kuitenkin on tehty tarkka suunnitelma. On etsitty vanhat kunnon keittokirjat esiin, ryöpätty porkkanoita ämpäri kaupalla pakkasen uumeniin, keitetty mehua, kerätty yrttejä ja ennen kaikkea nostettu suojakilpiä kaikkia maallisia houkutuksia kohtaan. Mamma vainajaani lainatakseni olemme kieltäytyneet kaikelta turhuudelta ja hekumalta=) Ruokalaskussa pysymisen tueksi on perustettu erillinen selvänrahan rahasto 240€, selvinä seteleinä erillisessä kukkarossa ja täältä tullaan, uskokaa tai älkää, mutta me pystymme tähän. Aivan varmasti ja saammepahan vielä elää leveästikin herkullisten paistosten ja ennen kaikkea yhteisen ajan, yhdessä tekemisen, kokeilemisen ja onnidstumisen maaperällä.

Olemme armottomia lihansyöjiä, jauhelihaa, kyljyksiä, karjalanpaistia, savustettua lihaa, haudutettua lihaa njamskis njamskis lihaa. Siitä emme siis ole aikoneetkaan tinkiä vaan pohjata ruokalistamme tinkimättömyyteen, itsetehtyihin herkkuihin, ruokarepertuaarin laajenemiseen, aiomme lopettaa ylettömän ja yltiöpäisen mässäilyn ja testata miltä elämä maistuu, miltä se tuntuu ja ihastua.

Jos siis olen äreä, kipakka ja teräväkielinen. Voi olla, että olemme nälkäkuoleman partaalla;)

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Rut Bryckin salaisuus

Syksyn kirpeys on saapunut. Viileys ottaa valtaansa nurkat ja sopukat. Olemme siivonneet ja yhä uudelleen siivonneet, pesseet ikkunat, hinkanneet pinttyneet tahrat lattioista ja pölyt kirjojen seasta. Kodin on vallannut raikas tuoksu, ikkunoista syksyinen kuulaus tulvii sisään ja piirtää himmeää valoleikkiä puhtaana kiiltäviin pintoihin. Ja vihdoin ikkunoiden pesun ja syysraivaamisen lomassa olen löytänyt sen. Nimittäin suuren suuren käsikirjani. Käsikirjan mikä viitoittaa tien, käsikirjan jonka viisauden varaan voi laskea koko elämänsä.

Valon Soturi seisoo ovella, jonka aikoo avata,
ja katselee sen molemmin puolin olevia pylväitä.

Toisen pylvään nimi on Pelko, toisen Toive.
Soturi katsoo pylvästä johon on kirjoitettu:
"Astut tuntemattomaan, vaaralliseen maailmaan,
jossa mistään aiemmin oppimastasi ei ole mitään hyötyä."

Soturi katsoo Toiveen pylvästä, jossa lukee:
"Jätät taaksesi tutun maailman ja kaikki siihen tallentuneet asiat,
joita olet aina rakastanut ja joiden puolesta olet taistellut pitkään."

Soturi hymyilee, sillä häntä ei pelota eikä pidätä mikään.
Päättäväisesti kuin ihminen, joka tietää mitä tahtoo, hän avaa oven.

Paulo Coelho - Valon soturin käsikirja

Valon soturin käsikirjan viisaudet kolahtavat, ottavat omakseen ja saavat elämän tuntumaan jotenkin helpommalta. Elämäni on kulkenut niin samoja ratoja kuin kirjassa. On tunnettava itsensä, tunnettava omat heikkoudet ja vahvuudet. Taisteltava elämän vastaan tuomat taistelut, uskottava itseensä, unelmiinsa, uskottava ihmisiin, heidän vahvuuksiinsa ja tiehen, joka on meille annettu kuljettavaksi. On uskallettava ottaa uusia askeleita, mennä ovista uusille reiteille ja vain luotettava, uskottava, rakastettava.

Valon Soturi uskoo.

Koska hän uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua.
Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä,
hänen elämä alkaa muuttua.
Koska hän uskoo lujasti löytävänsä rakkauden, rakkaus saapuu.

Välistä hän pettyy. Välistä hän saa kolhuja.
Ja silloin hän kuulee huomautuksen: "Kylläpä hän on naiivi!"


Mutta Soturi tietää, että kannattaa maksaa hinta.
Jokaista tappiota kohden hän saavuttaa kaksi voittoa.
Jokainen uskova tietää sen.


Paulo Coelho - valon Soturin käsikirja

Tie kansakouluun on kaiketi kulkenut myös läpi monen uskomattoman taistelun, on pitänyt olla rohkea, horjumaton ja luottaa huomiseen. On pitänyt uskoa siihen, että selviytyy ja asiat järjestyvät ja niinhän ne ovat järjestyneet. Väliin elämä kulkee tasaisempaa rataa, on suvanto ja sitten jälleen huomaat olevasi keskellä uutta kiihdytysrataa ja uusissa ihmeellisiä seikkailuja. Niin myös tälläkin hetkellä elämän kiitoradalla on monen monituista jännittävää, suurta haastetta, jotka ovat ottaneet omakseen, sydän sanoo, että näin pitää tapahtua ja tämä on se ovi, josta tulee astua, vaikka pelottaisikin. Nämä uudet ovet raottavat oveaan ehkäpä lähiaikoina myös täälläkin.

Sitten Sotureista kansakoulun alkumetreille. Moni on ihastellut tai ihmetellyt väriskaalaamme. Punaisena lankana kotimme värimaailmassa on kulkenyt Rut brykin ihmeen ihanainen keramiikka reliefi, jossa väri-iloittelu ottaa valtaansa, saa sydämen pampahtelemaan kiihtyvään rytmiin ja rauhoittaa jälleen kaiken suureen valkeaan pintaansa. Pitkä on matka vielä noin viettelevään sulokkuuteen ja paikoin valkoisemme ovat hyytävämpiä, kylmempiä ja luotaansa työntävämpiä kuin Brykin. Näin myös työhuuneessamme, jonka valkeat odottavat uudistusta. Toki ehkäpä vasta ensi keväänä.

Työhuoneen puuhella odottelee syksyn ensimmäistä puulastia. sisälämpötila on tipahtanut 20C ja syksyn kosteus saa huoneilman tuntumaan hieman kolealta. Puuhellan vesisäiliö on jo täytetty ja levyt öljytty. Muurari kävi myös korjaamassa kaikki pesät sisältä ja nyt taas punaposkia uskaltaa hehkuttaa viimojen kylmentäessä tupaa. Puuhella on ehkäpä suurimpia unelmieni täyttymyksiä. Olen koko ikäni toivonut, että saisin asua taloa, mikä olisi omavarainen. Sähkökatkojen tullessa talo toimisi, hengittäisi ja suojelisi. Ei joutuisi olemaan kenenkään tai minkään armoilla vaan talo soisi suojaa tilanteessa kuin tilanteessa. Moni sainoisi, että hölmöä haaskata aikaansa moiseen joutavaan, eletäänhän sentään 2000-lukua. Mutta meillä tämä kaikki on mahdollista. Talo lämpenee puilla, ruokaa voi valmistaa halutessaan puuhellalla ja kellari on niin suuri, että siellä säilyisi vaikkapa useammankin talven ruokavarasto. Olemme tehneet myös Helsingin Sanomien innoittamana päätöksen ruokalaskujen alas-ajosta. Jokunen viikko sitten Hesarissa oli iloisena hymyilevä joukko Vietnamilaisia maahanmuuttajia Raahen seudulta. he innoissaan kertoivat siitä miten kandeksanhenkisen perheen ruokalasku hipoo 150€ kuukaudessa ja tästä innoittuneina päätimme ajavamme ruokalaskumme 200€ kuukaudessa. Katsotaan onnistutaanko ja mistä kaikesta joudumme luopumaan tai mitä kaikkea tuleekaan tilalle. Tähän päätökseen liittyy oleellisena osana lähiruokaan siirtyminen. Olemmehan jo vuosia kuuluneet lähiruokapiiriin ilman, että lähiruoka olisi silti kulkeutunut ruokapatoihimme.

Rut Brykin värimaailmasta on vain pilkahdus siellä täällä työhuonetta. Hulahulan ihanat bilettävät naiset kehoittavat pitämään hipat. Ja mehän pidämme. Youtuben soittolista on leijaillut pitkin kotimme huoneita, ottanut syleilyynsä, kiidättänyt tunnelmasta toiseen, väliin seisahjtanut ja ottanut yhä uudelleen otteeseensa. Kuumana höyryävä kahvi ja mascarbone päälysteinen porkkanaomenakakku ovat siivittäneet sunnuntain viettoa.

Keräilyvimmamme näkyy myös täällä. Työhuoneemme on koulun opettajien keittiössä. Vanhat keittiökaapit ovat pullollaan papereita, kirjoja, lehtiä ja tykötarpeita ja ainokaiset hyllyt ovat täynnä vanhoja patenttipulloja, joissa on alkuperäiset etiketit jäljellä.

Vanhan tiskipöydän paikalla on vesipoilerimme ja pesukoneemme, jotka eivät yksinkertaisesti mahtuneet miniatyyri kylpyhuoneeseemme, eivätkä minnekään muuallekaan. Emmehän halunneet kajota seinäkatkaisuihin, pohjapiirrokseen vaan halusimme tehdä kaikki muutostyöt alkuperäisen rakenteen ehdoilla. Ja tulos oli tämälainen. Poilerin ja pyykinpesukoneen alle rakennettiin kaakeleista viemärillä varustettu kaukalo, mikä pelastaa tilanteen, jos vaikka sattuisi vesivahinko.

Ja pyykikonsernin toisella puolen on koko kodin hermokeskus. Työpöytä, bloggauspiste, kuvienkäsittelyn tyyssija, uusien ideoiden ammennuslähde. Täällä syntyvät uudet ajatukset, uudet unelmat, uudet haaveet, täällä on salaisia karttoja uusille reiteille, on avaimia oviin, on järjestys ja kaaos yhtä aikaa. Täällä korviin kantautuu syke, tahti ja kiihko. Täällä selkää lämmittää puuhellan lämpö ja tänne voi tehdä pesän sydäntalvella, kantaa sohvan ja nukahtaa puuhellan suloiseen lämpöön. Täällä voi sähkökatkon koittaessa lämmittää veden, valmistaa ruuan ja ravita koulun asukit.

Puutarhan on verhonnut hyytävä syyskylmyys. Ja vain pikaisesti voi käydä katsahtamassa selkeästi piirtyviä lehtiä ja niiden sävyjä.

Huumaantua ritarinkannuksen kauneudessa ja liitossa tummalehtisen seljan kanssa.

Sen ripmpuseunaisista kukista

Ja lopuksi sukeltaa artisokan violettiin rimpsumereen.

maanantai 23. elokuuta 2010

Hyrymyrylää ja kummallisia paljastuksia

Oi oi ja voi voi - posket punaa hehkuen istahdan koneen syövereihin ja vienosti hymyilen - ei vaineskaan vaan leveästi hymyilyttää. Uusia blogin lukioita on tupsahtanut tupaan ja vieläpä lisäksi Liisalta Ihmemaan ihmeellisyyksistä sekä Margelta Helminauhojen saloista on tullut tunnustus. Nöyrimmät kiitokset Teille kaikille. Ja kuten moni jo entuudestaan tietääkin tunnustuksen kylkiäisinä seuraa seitsemän ihmeellistä paljastusta - öhöm mistäköhän aloittaisi =)
No:1. Puhelimeni soittoääni - olkaa hyvä =)

Malttakaa oi kuunnella aivan loppuun saakka. Martti Servo on oiva mies, sanoitukset tulvillaan hyväntuulista huumoria ja pilkettä' silmäkulmassa. Musiikkimakuni on monen mielestä perin kummallinen, outo ja omituinen. Levylautasella pyörii myös Paavoharjua uppoudun uniin ja haavekuviin, sitten välillä nousen kippariksi laivan kannelle ja lähden tyrskyihin Kuusumun profeetan kera, uppoudun keskiaikaisten taistelutantereiden kentälle ja nostan suojakilpeni ja olen valmiina taistoon Rhapsodyn jumalallisten tahtien kantautuessa korviini ja lisään kiihkoani Helloweenin kiidättäessä minua seikkailusta toiseen ja lopulta tiedän miten meidän kaikkien käy, uskon unelmiin ja elän sen mukaisesti.

No:2 Olen totaalisen uppoutuvaa, hurahtavaa, hurmoksellista ja yltiöpäistä rotua. Uppoudun viikkokausiksi graafisen maailman syövereihin, jahtaan maailman turuilta ja toreilta murusia, kultahippusia, haistan ja maistan. Etsin minne muotoilu meitä kuljettaa, tiedän uusista materiaaleista, tekniikoista, muotoilijoista, aavistan niiden tulevan ja sitten yht äkkiä ne ovatkin jo täällä. Hurahdan sustainable designiin, slow maailmaan, 3D tulostamiseen, printteihin, brodeerauksiin, ja yltiöpäisiin kokeiluihin.

No:3 Olen heikkona lehtiin, ranskalaisiin,ruotsalaisiin, maalaisromanttisiin, englantilaisiin, kantaaottaaviin, tiennäyttäjiin. Olen avoin maailman tuulille ja rakastun yhä uudelleen - tänään Paola Lenti, huomenna, Patricia Urquiola, huomenna, Hella Jöngerius ja ylihuomenna joku vielä tuntematon yltiöpäinen tutkimusmatkailija.

No:4 Inhoan siivoamista , inhoan järjestelyä, inhoan totisesti inhoan. Mutta lehdet ovat vuosikerta ja numerojärjestyksessä. Ja kirjat kokojärjestyksessä. Kaikki muu onnellisesti hujan hajan kylväytyneenä pitkin lattioita, valuen pitkin tuolinkarmeja ja pyydystäen villakoiria.

No:5 Herkuttelen salaa ja alinomaan. Hiivin tänne - isoon saliin mukanani ahhh niin ihanaista HK:n sinistä kylmänä tietysti, pala näkkileipää ja tuhdisti voimakassuolaista voita ja suolakurkkuja. En erityisemmin nauti ruuan laitosta saati leipomisesta, mutta tiedän miltä mitä ihmeellisimmät herkut maistuvat. Onhan isäni ollut 15 vuotta herkkupatojen äärellä ja ruokapöytäämme on kantautuneet niin kaviaarit, terriinit, kuin carpatciotkin, erikoisjuustot, hyydykkeet ja ties mitkä. Mutta silti rakastan HK:n sinistä, tillilihaa ja voita.

No:6 Otan alinomaan suuria riskejä, luotan tulevaisuuteen, huomiseen ja tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Teen sujuvasti päätöksiä, joita muut kauhistelevat, olen valmis luopumaan, jotta olisi tilaa unelmien toteutua. Uskon UNELMIIN, IHMEELLISYYKSIIN ja pieneen pilkkeeseen silmäkulmassa.

No:7 Olen syntynyt onnellisten tähtien alla ja ne ovat siivittäneet matkaani läpi vaikeuksien, läpi menetysten, ovat antaneet voimia kun niitä on eniten tarvittu, ovat pitäneet kädestä kiinni ja taluttaneet kun jalkani eivät ole kantaneet ja ovat ottaneet omakseen, nostaneet hymyn korviini ja helmeilevän naurun ympärilleni. Olen saanut elää onnellista elämää yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Olen saanut jakaa naurun, ilon, onnen, surun ja kyyneleet. Ja tietää, että kaikki on sittenkin hyvin, tänään, huomenna ja ylihuomenna. Aamen.

Ja olen ottanut kuvia, kun meillä oli hetkellisesti hitusen siistiä. Kameramme vetelee viimeisiään, värien toisto on hiipumassa ja kuvien laatu haparoitumassa. Vaikka makkara hiveleekin sieluparkojamme, saa polvet notkumaan ja kuolan vuotamaan niin on meillä sentää hedelmiäkin tarjolla=) Ja jollei hedelmiä niin ainakin C-vitamiinista muistuttavia värejä tarjolla.

Eteiseen tulvii valoa vaikkac päivät ovat selvästikin lyhenemässä. Maalausprojekti saa kuitenkin vielä odottaa.

Tuossa on kulmikas pönttöuuni, josta sitten eräänä päivänä tulee rehevän oranssinen, ylväs ja kiiltävä. Alistuneen ja vetäytyvän näköinen pönttö pääsee vihdoin parrasvaloihin ja eteisen kuningattareksi.

Nyt on kuitenkin vuorossa bloggaus tunnustuksen eteenpäin lähettäminen. Olkaa hyvä:
Sanni - Villin pihan uumenista
Irene - Vironperän vilvoittavien lähteiden ääreltä
Henrietta - Ihmeen ihanaisten kuvien takaa
Mari - Pohjoisen puutarhoista
Pioni - Pohjanmaan lakeuksilta
Mari - Sekasortoisuuden uumenista
Pinea - juolavehnän seasta